torstai 5. maaliskuuta 2009

”Olen jättänyt kauhun taakseni ja edessäni on ikuisuus.” Peilimies katsoi Kiistäjää vakavana silmiin. 

”Niinkö sanoi. No, ei ole huomauttamista. Asiallista toimintaa. Sieltä se ikuisuus pönkää.” Kiistäjä oli tyytyväinen. Hän oli uskonut Seppään jo alusta asti, mutta nyt merkit olivat lopulliset: Sepällä oli ikuisuus hallussaan.

Kiistäjän ja peilimiehen suhde oli läheinen ja kiistäjä arveli tietävänsä, mitä keikkea seppä oli joutunut kokemaan ennen ikuisuus-tatuointia rintapielessään. Kiistäjän omakaan tie rakennustyömaalle ei ollut ollut kivuton. Peilimies oli melkein tappanut hänet ja lopulta oli tappanutkin.

Tietäjä oli ollut aikanaan huolissaan kiistäjästä ja järjestänyt asian niin, että peilimies alkoi asua kiistäjän kanssa. Kiistäjän toinen nimi on mies, joka ei puhu mitään ja tästä syystä he tulivat hyvin toimeen peilimiehen kanssa. Peilimies tiskasi tiskejä rynnäkkökivääri selässä, froteiset siniset pitkät kalsarit jalassaan ja kiistäjä joi kahvia ja kävi töissä. Humalapäissään kiistäjä kertoi tappavansa itsensä ja peilimies ymmärsi toimensa kuvan. Tietäjä oli aika usein paikalla, kun peilimies kiihdytti kiistäjän tahtia ja puristi häntä aina vain lähemmäksi itsemurhan lähteitä. On muistettava, että kaljupäinen mustaan mao-pukuun sonnustautunut kiistäjä oli sisimmiltään vaalea kiharatukkainen muusikko. 

Peilimies tiesi kiistäjän tietävän pistoolista patjan alla ja oli vaihtanut lippaan ensimmäiseksi patruunaksi tyhjän hylsyn, josta myös nalli oli poistettu. Muutoin patruuna näytti normaalilta reikäpääluoteineen. 

Istuttiin iltaa pyöreän pöydän ympärillä. Siinä istuivat tietäjä, hänen veljensä metsästäjä, peilimies ja kiistäjä. Ilta oli edennyt siihen vaiheeseen, ettei kiistäjä kokenut saavansa seurassa riittävästi huomiota ja rakkautta ja ilmoitti siten tappavansa itsensä. Tietäjän veli ei tästä tappamisesta tiennyt mitään ja alkoi nauraen herjata kiistäjää: ”Millä sinäkin itsesi tapat, Heinz –ketsupillako? Mies ei ole pitänyt asetta eläessään ja armeijastakin karkasit.”

Kiistäjä oli siviilipalvelusmies ja tämäkin koski. ”Varmasti tapan”, mutisi kiistäjä pienen kuolan noruessa vahakangaspöytäliinalle. Tietäjä oli vaiti ja arveli peilimiehen tekevän pian lopullisen siirtonsa. 

”Sinähän tiedät, että minulla on pistooli patjan alla. Käy hakemassa se.”, peilimies sanoi rauhallisen kohtalokkaasti kiistäjälle. Mitään miettimättä kiistäjä marssi peilimiehen huoneeseen ja palasi keittiöön iso metallinvärinen pistooli kädessään. Metsästäjä katsoi kiistäjää epäuskoisena ja sitten peilimiestä, jonka näki olevan tosissaan. ”Ei perkele...”

Tottuneesti peilimies alkoi pikakouluttaa kiistäjää aseen käytössä. Hän irroitti lippaan ja esitteli ammukset. Hän näytti luistin toiminnan ja kertoi, kuinka se nostasi patruunan pesään. ”Tässä on varmistin, mutta sinähän et sitä tarvitse. Nyt on ase ladattu. Nosta piippu ohimollesi, tai ota se suuhun, sika, ja vedä liipasimesta. Se on siinä.” Peilimies kuitenkin poisti jälleen lippaan ja patruunan pesästä, jonka latasi takaisin lippaaseen ja lippaan aseeseen. Hän halusi nähdä kiistäjän joka liikkeen.

Raskas ase lepäsi 70-luvun mummolan pöytäliinalla ja seurue oli hiljaa. Metsästäjä ajatteli, että nyt sai kiistäjä opetuksen ja hymyili pilkallisesti. Hymy kuitenkin hyytyi, kun kiistäjän tärisevä käsi nousi pöydän pinnasta ja siirtyi kuin hypnoosissa aseen kahvalle. Hän puristi asetta ja ensimmäistä kertaa elämässään veti liikkuvat taakse. Amerikkalainen koneisto syötti patruunan piipun taakse ja vasara jäi tomerasti odottamaan ratkaisua. Metsästäjä ja jopa tietäjä olivat varmoja peilimiehen puuttuvan peliin minä hetkenä hyvänsä, mutta tunsivat silti hienoista pahoinvointia pelin mennessä jo näinkin pitkälle. Mutta peilimies ei liikkunut vaan seurasi vakavana kiistäjän liikkeitä. Tappaisiko tämä todellakin itsensä?

Kiistäjä nosti piipun ohimolleen. Tietäjä ja metsästäjä pidättivät henkeään. Peilimies tuijotti kiistäjän liipasimen ympärille koukistuvaa etusormea ja kuinka sen liike ei pysähtynyt, vaan ase laukesi. 

Kiistäjä jähmettyi paikalleen piippu ohimollaan. Hän oli kuollut. Metsästäjä ja tietäjä tuijottivat näkyä liki uloste housussa. Peilimies marssi vessaan ja palasi saippuapala mukanaan. Sitten hän pesi voimallisesti kiistäjän suun tämän takana seisten ja onnellisena todisteli kiistäjälle, että nyt pestään kaikki tuollainen hölmöily pois jne. Kiistäjän ensimmäinen maku uudessa elämässään oli saippua. Vessaan palatessaan oli peilimiehen itsekin maistettava hieman saippuaa.

Entäpä sitten seppä? Hänen ei sentään tarvinnut tappaa itseään. Hän oli kuolla ihan muuten vain.


Runoilija oli lähettänyt peilimiehen ja sepän lyhyelle tehtävälle preerialle. Tarkoituksena oli viettää yksi yö joidenkin eekkereiden kulmauksessa. Oli helmikuun alku ja pakkasta noin 40 astetta. Tuuli oli melko kova ja laski pakkastehon – 60 asteeseen. Seppä ja peilimies kasasivat olkipaaleista puoliympyrän muotoisen suojan, tekivät kakkosnelosista kattorimat ja siihen päälle katon olkipaaleista. Lattia oli tietenkin olkea. Puoliympyrän kaari oli suunnattu tuulta päin ja suoralla sivulla oli pieni iglumainen sisäänkäyntiaukko, jonka suojana roikkui viltti kaksinkerroin.


Sekä sepällä, että peilimiehellä oli yllään lämpimät moottorikelkkahaalarit ja juutalaisen tekemät kojootti –turkishatut. Lumi pölysi jäätyneen preerian päällä ja vaikka uutta lunta tuli jatkuvasti taivaalta, oli lumikerros mustan mullan päällä olematon. Tuuli puhalsi, eikä lumella ollut mitään, mistä tarttua kiinni. Seppä ja peilimies grillasivat biisoninlihaa olkisuojansa takana ja joivat votkaa. Tuli pimeä ja aika mennä nukkumaan. He olivat kuvitelleet ruumiinlämpönsä lämmittävät olkimajan sisältä, mutta näin ei käynyt. Taikurilta oli saatu lainaksi kaksi armeijan makuupussia ja jotenkuten miehet pääsivät unen päästä kiinni. 


Pitkin päivää ja myös preerialle matkustaessaan he olivat puhuneet Amerikan valloituksesta ja ihmetelleet miten kaupungit näyttävät aivan samoilta kuin Siperiassa. Preerialle päästyään oli ihmetys ollut suuri, kun he olivat ymmärtäneet ne olosuhteet, joissa intiaanit olivat selvinneet vuosituhansia ilman moottorikelkkailuhaalareita. Miksi kaikki sitten piti tappaa ja korruptoida oli hienoinen arvoitus.


Herkkinä miehinä preerialla operoidessaan olivat intiaanien haamut tiheässä. Seppä tunsi selkeää yhteyttä kuolleisiin intiaaneihin eikä lumisella preerialla olkien parissa touhutessa ajalla ollut niinkään merkitystä. Oliko tämä nyt sitten sitä vapautta, jota runoilija julisti, että piti päästä tuhat vuotta taaksepäin havaitakseen, että asiat ovat samoja? Yhtä kylmä.


Lunta tuiskutti ja preeria oli täynnä haamuja ja tähän tunteeseen seppä heräsi. Kun hän heräsi oli pimeää ja haisi heinältä. Kylmyyttä hän ei tuntenut ja jostain syystä hän riisuutui alasti. Jalkaan hän pani huopakumisaappaat ja kaulaan roikkumaan Maglite –taskulampun, sitten hän kömpi majasta ulos öiseen lumituiskuun. Majan paikka oli valittu runoilijan ohjeiden mukaan siten, että horisontti näkyisi ympärillä 360 astetta. Seppä lähti juoksemaan. 

Kummassa hurmiossa hän juoksi kuudenkymmenen asteen pakkasessa ilkosillaan Magliten valokeilan heijastaessa jäisen preerian pintaa. Muutoin ympärillä oli samanaikaisesti sekä äärimmäisen valkoista, että syvän mustaa. Tuisku oli kova.

Aikansa juostuaan seppä päätti, että nyt riittää, on aika juosta kotiin. Hän kääntyi ympäri ja etsi kaulassa roikkuvalla taskulampullaan jälkiään lumessa vain huomatakseen, ettei maassa näkynyt mitään. Tuisku oli pyyhkinyt jäljet pois.

Pala nousi sepän kurkkuun ja oli pirun kylmä. Ei voinut jäädä paikoilleen arpomaan, oli liikuttava. Hän lähti juoksemaan tunteensa mukaan kohti majaa, mutta ei löytänyt sitä. Hän juoksi hieman suuntaan ja toiseen, mutta tajusi hyvin nopeasti, ettei majaa löydy. Hän voisi pyöriä öisellä preerialla jäätymiseensä asti tai sitten lähteä määrätietoisesti juoksemaan yhteen suuntaan siinä toivossa, että siellä olisi jotain. Seppä kolho vartalo kolisi jäisessä tuulessa ja lähti sitten lonksuen juoksemaan siten, että tuuli tuli hieman takaa lapaan, oikeaan fileeseen ja pakaraan osuen. Siinä hän piti tuulen suunnan ja jolkutti munasillaan yhä syvemmälle pimeään.

Kuinka nopeasti ihmisen pitäisi kuolla kuudenkymmenen asteen pakkasessa ilkosillaan? Seppä oli varma, että kuolla pitäisi nopeasti, mutta silti juoksu tuntui jo ikuisuudelta. Sepän ikuisuus oli äärimmäisen syvä pimeä. Pimeästä lumituiskusta ilmaantui sepän luo naama, jonka seppä ymmärsi kuolemaksi. Oli hänen aikansa päättää, kuolla tai elää. Kuolema tuntui kutsuvalta, helpolta ja kivuttomalta ratkaisulta – ennen kaikkea lämpimältä. Nyt joko lähden, tai sitten jään. Lopettaisi vain juoksemisen ja hän jäätyisi hetkessä. Sitten seppä näki itsestään kuvan jäätyneenä sikiöasennossa valoisalla preerialla sekalaisen saurakunnan ihmetellessä groteskia näkyä. Hän näytti rumalta ja tyhmältä, irvikuvalta siitä, miten olisi pitänyt olla.

Pimeässä tuijottava kylmä kuolema kutsui seppää, mutta hän tunsi kuoleman bluffaavan. Kuolema ei ollut ollenkaan niin varma olemassaolostaan ja tästä johtuen seppä päättikin elää. Kuolema häipyi saman tien pois. Seppä oli ihmeissään, sillä hän tiesi selviävänsä, mutta oli varma, että kuolemalle täytyisi maksaa jokin pantti. Vaihtoehtoisina pantteina, mitkä hän voisi nyt juostessaan maksaa olisivat joko sormet tai sukupuolielimet. Jos hän juoksisi sormet kainaloissa, ne säilyisivät, mutta sukuelimet jäätyisivät. Jos hän taas suojelisi sukuelimiään tuulelta ja painaisi niitä kehoaan vasten käsillä, sormet jäätyisivät. Kädet olivat jo niin jäässä, etteivät sormet enää taipuneet vaan kämmenet olivat kuin suorat lapiot. Seppä valitsi peniksen ja jatkoi jolkuttamistaan kämmenet haaroissaan. ”Kyllä, tai ei”, kuten runoilija näitä valintatilanteita kuvailee. Koko maailman tulisi kuulemma loppua joko sanaan kyllä, tai ei.

Puoliksi hämillään siitä, ettei millään kuollut ja puoliksi taas mitään miettimättä seppä juoksi pimeällä preerialla kylmän tuulen pitäessä kurssia. Hän näki lumivalkeassa pyryssä tumman pisteen ja lähti juoksemaan sitä kohti. Ei ollut mitään väliä, mikä tuo tumma piste olisi, kunhan vain jotain. Tumma piste suureni ja kasvoi tuulessa tempoilevaksi pensaaksi. Pensaan takana oli metsä. Seppä tiesi pelastuneensa. Hän juoksi mustaan metsään, joka tuntui kuin olohuoneelta tuulen lakatessa. Pimeässä metsässä kimalteli kolme valoa, auton takavalot – kaksi jarruvaloa ja takalasiin kiinnitetty ylimääräinen varoitusvalo.

Seppä juoksi tasaista tahtiaan metsän poikki, ulos metsästä ja autolle, jossa oli suutelemassa teini-ikäinen pari. Pariskunta huomasi alastomana pyrystä juosseen kankean körilään. Auton takana oli talo, jonka sivuoven seppä potkaisi sisään ja rymysi lumituiskun saattelemana suoraan olohuoneeseen. Siinä hän seisoi munasilteen televisiota katselevan hyvin hämmästyneen perheen edessä. Kello oli yksitoista illalla. Isäntä Robertilla oli oljenkorsi suussaan. Lisäksi oli kaksi tytärtä, takka ja äiti. Seppä yritti puhua, mutta huulet olivat jäätyneet. Hän näytti jäätyneitä käsiään Robertille, joka sanoi: ”Jeesus taivaissa!”. Äiti soitti ambulanssin ja peitti sepän viltteihin.

Lyhyeltä tuntuvan ajan kuluttua (ehkä puolisen tuntia) saapuivat ambulanssimiehet, sekä poliisiauto ja peilimies, joka oli jotenkin noudettu olkimajasta. Seppä iskettiin täyteen elektronisia laitteita ja poliisi kyseli häneltä jotain. Toinen ambulanssimiehistä oli tapauksesta innoissaan ja sanoi sepän olevan sensaatio. Toinen ambulanssimies vain tuijotti vaiteliaana eikä osallistunut hoitotoimenpiteisiin. Hän saattoi olla uskonnollinen ja epäili ehkä sepän edustavan jotain paheellista. On muistettava, että seppä on pari metriä pitkä, rumasti tatuoitu ja muutoinkin yksinkertaisen ja kolkon näköinen. Tuossa vaiheessa hänen ihonsa oli muuttunut punaiseksi ja suusta tuli mitä kummallisimpia lausahduksia. Peilimies katseli seppää mietteliään näköisenä, kyseli tämän vointia ja sanoi sitten, että nyt saa olla äijästä ylpeä.


”Tuntuu siltä, että veri palaa jälleen sormiin.” Sepän penikseen kiinnitetty elektrodi ilmoitti veren kiertävän myös sukuelimessä.

Seppä ei halunnut sairaalaan ja peilimies otti hänet vastuulleen ja kirjoitti paperit alle poliisimiehille. Lääkärit olivat arvioineet sepän juosseen preerialla 40 minuuttia, mikä on tietysti kaiken järjen mukaan mahdotonta. Muutaman päivän ajan sepällä oli käsissään kovat kivut, ne tulivat täyteen vesirakkuloita ja muuttuivat sinertäviksi. Hän joutui ajamaan autoa sormet suorina. Oikean käden peukalon tunto palasi vasta puolen vuoden kuluttua. Sepän suhde penikseensä muuttui kunnioittavaksi, niin kuin palvelijaan, joka paljastuukin olevan kuninkaallista syntyperää.

Piakkoin tuon juoksentelun jälkeen seppä erosi vaimostaan, jolla olikin jo pitempiaikainen suhde huomattavasti vanhempaan ja varakkaampaan mieheen. Seppä myi kaiken omaisuutensa ja sijoitti sen intensiiviseen puolen vuoden teini-ikään, jona aikana hän koki kaiken mahdollisen, mikä olisi saattanut jäädä väliin 12 vuoden nuorena solmitun avioliiton aikana.